Laxmanin keksintö – natriumsulfaatti lasinvalmistuksen raaka-aineena

Erik Laxmaan kehitti kokeiluin innokkaasti lasinvalmistusmenetelmiä . Hän keksi ja otti käyttöön menetelmän lasin valmistamiseksi käyttäen natriumsulfaattia kaliumkarbonaatin eli potaskan sijaan. Potaskaa valmistuksessa käytettiin suuria määriä puuta. Tämä johti laaja-alaiseen metsien hävittämiseen lähellä lasitehtaita. Laxman muunsi verraten helposti saatavilla olevaa natriumsulfaattia natriumkarbonaatiksi. Omassa lasitehtaassaan Irskutskin lähellä Laxman otti menestyksekkäästi käyttöön uuden menetelmän. Tässä tekstissä Erik Laxman kuvailee keksintöään.

Neue nordische Beiträge VII (17??), 439 – 447. Pallas P. S. (saksankielinen alkuteksti artikkelin lopussa).

Mineraalisen potaskasuolan [natriumsulfaatin] käyttöönotto lasitehtaissa.

Herra hovineuvos Laxmanin keksintö

Tuskinpa Marggraf oli todistanut mineraalisen potaskan olemassaolon, tuskinpa Model oli löytänyt sitä ohotskilaisesta, persialaisista ja joistakin Siperian suoloista, tuskinpa jotkut mineralogit alkoivat ottaa sitä järjestelmiinsä, kun minulla oli melkein samaan aikaan tilaisuus erilaisten hiilen erityistehokkuutta koskevien kokeiden avulla todistaa, että sillä on suurin suhde hiileen; ja huomasin suureksi tyytyväisyydekseni, että suurelta osin jauhetut tai pölyksi murskatut hiilet erottivat vitriolihapot kaikista Siperian luonnon tuottamista suoloista, jotka tunnen.

Tämän vitriolihapolla puhdistetun ja näkyväksi saadun mineraalilipeän monien uusien ominaisuuksien joukossa sen ominaisuus muuttua lasiksi ansaitsee suurimman huomion. Tämä ilmiö vaikutti minusta erityisen tärkeältä muun muassa siksi, että ensinnäkin se merkitsee uutta aikakautta lasitehtaille, sillä tämä suola voi korvata potaskan ja siten edistää metsien kaivattua hoitoa. Toiseksi, koska tuohon aikaan luonnontieteilijät tuskin halusivat uskoa, että mineraalivaltakunnassa lipeäsuoloilla oli täytetty ydinosa; ja lisäksi, koska Pariisin akatemian taitavimmat kemistit väittävät olevan matemaattinen totuus, että kaikki suolat, jotka sisältävät ainesosissaan vitriolihappoa, eivät sovellu suolan valmistukseen.

En halua tässä puhua niistä puuhiilen vaikutuksista, jotka on havaittu kuivissa hileissä ja jotka ovat altistuneet vapaalle ilmalle, enkä niiden vaikutuksista erilaisiin nestemäisiin kappaleisiin, vaan vasta äskettäin havaituista palamisten vaikutuksista Siperian suoloihin, joita nimitetään kimisten tulen vaikutuksiksi. En myöskään halua mennä tässä selittämään tulen aiheuttamia muutoksia sekä jauheeksi jauhetun hiilen komponenteissa että itse suoloissa ja miksi tällaisia ​​ilmiöitä niissä havaitaan; mutta kuvailen vain lyhyesti olosuhteet, joissa nämä materiaalit ovat vaikuttavimpia tuottamaan näitä ilmiöitä; Eli millä tavalla lasin valmistusta haittaavat vitriolihapot voidaan erottaa edellä mainituista suoloista erittäin kuuman kivihiilijauheen avulla, puhdistamalla siitä lipeäsuola ja taitavasti muuttaa piidioksidi lasiksi.

 Seuraavat kaksi koetta ovat hyvin yksinkertaisia ​​ja tarjoavat kiistattoman todisteen tästä uudesta totuudesta:

1) Otin neljä puutaa mineraalisuolaa, joka tunnetaan nimellä Glauber Bitter∙Laxier∙Siperialainen suola, mutta jota mongolilaiset heimot kutsuvat gudshiriksi. Altistin tämän kristallimaisen aineen ulkoilmaan ja annoin sen hajota. Kahden viikon kuluttua se oli vapautunut kosteudesta, joka tarvittiin kidemäisen muodon muodostamiseen, muuttui erittäin hienoksi valkoiseksi jauheeksi ja menetti puolet painostaan. Sekoitin tämän hienonnetun jauheen neljään naulaan tavallisesta kuusihiilestä valmistettuun puuhiilijauheeseen, mutta tähän tarkoitukseen sopii myös mikä tahansa muu puuhiili puulajista riippumatta. Kun olin sekoittanut tämän kaiken yhteen, kaadoin sen hehkuvaan uuniin, niin heti tämä kemikaali alkoi tuottaa paljon kipinöitä ja siitä tuli mädäntynyt haju, joka haisi hieman maksalta. Pidin hiillosta muutaman tunnin ajan ja sekoittelin seosta kerran. Sitten, kun kipinöitä ei enää ollut, otin uunista kaiken suolan, joka nyt muistutti kaikkia soodan tai puhtaan mineraalilipeän ominaisuuksia. Sen jälkeen, kun se oli sekoitettu neljään puutaan hiekkaa ja hehkutettu toisen kerran muutaman tunnin ajan ja siinä havaittua kvartsia murskattu, niin siinä oli valkoista lasia, joka oli yhtä läpinäkyvää kuin vesi.

 2) Sekoitin kaksi puutaa sitä glaubersuolaa, joka oli jätetty ulkoilmaan (jolloin kiteiden muodostumiseen tarvittava kosteus oli vähäistä, ja se oli hajonnut erittäin hienoksi pölyksi) neljään puutaan hiilipölyä ja neljään puutaan hienoa hiekkaa. Ravistelin sitä lämmittämättä ja panin pieninä   annoksina tai kauhalla hehkuvaan lasinsulatusuuniin. Tämä seos suli tavanomaisessa ajassa erittäin puhtaaksi mutta täysin läpinäkymättömäksi lasiksi, joka muistutti mitä parhainta mustaa japanilaista tai kiinalaista lakkaa. Näistä kokeista selveni, että sain kaksi erilaista lasia samoista materiaaleista samalla käsittelyllä, vain eri annoksilla, nimittäin hyvin läpinäkyvän ja täysin läpinäkymättömän.

Näihin kokeisiin käytin vuonna 1764 suolaa, joka oli otettu Epsom-suolajärvistä lähellä Barnauljoen lähteitä ja jonka Mr. Brandt oli tuolloin puhdistanut kruununapteekkia (Crown Pharmacies -yhtiötä) varten. Lääketarvikkeiden lisäksi löysin Smejofskyn kaivokselta huomattavan määrän suolaa, jota joskus annetaan työhevosille.

Tuolloin minä ja koko kemian yhteisö ajattelimme vain polttoainetta. Osnabrückiläisen Meierin löytämä rasvahappo vaikutti monien mielestä hullulta ja Blakin esittämä elastinen ilma haitalliselta. Epäilemättä Marggraf oli jo erottanut lasia syövyttävää happoa joessa olleesta pohjan polusta. Ilmahapon tapauksessa nykyaikaiset ”kimistit” ovat melko kiittämättömästi vaienneet näistä kokeista, eivätkä tienneet muusta pneumaattisesta kemiasta ja olivat hämmästyneitä siitä, että jotkut malmit paahtamisen aikana, riippumatta poltosta ja rikin ja arseenin haihtumisesta ovat lisääntyneet viidenneksellä alkuperäisestä painostaan.

Ensimmäisessä kokeessa huomasin, että luonto toimii ihailtavasti lakien mukaan; Tässä kemikaalissa syttynyt polttoaine yhdistyi Epsom-suolan vitriolihapon kanssa ja muodosti rikkipitoisen aineen, ja osa haposta vapautuneesta lipeästä yhtyi piidioksidiin ja muutti sen lasiksi.     Ensimmäisessä kokeessa huomasin, että luonto toimii ihailtavasti tiettyjen lakien mukaan; Tässä kemikaalissa syttynyt polttoaine yhdistyi Epsom-suolan vitriolihapon kanssa ja muodosti rikkipitoisen aineen, ja osa haposta vapautuneesta lipeästä yhtyi piidioksidiin ja muutti sen lasiksi.

Toisessa kokeessa näyttää mielestäni siltä, ​​että nopea lämpö lasin sulatusportissa karkotti suolahapon osan flogistonista, mutta jätti jälkeensä suurimman ja värjäävän osan antaakseen lasille mitä täydellisimmän läpinäkymättömyyden, epätavallisen hyvän sulavuuden ja hyvän sulavuuden ja loistavan mustuuden.

Pidän itseäni erittäin iloisena ja tyytyväisenä, että olen näiden yksinkertaisten kokeiden avulla onnistunut löytämään uuden ja tärkeän aikakauden lasinvalmistukselle mutta, kuten edellä sanoin, yritän selvittää syitä näille oudoille ilmiöille. Koska tiedämme hyvin vähän luonnon salaisuuksista, niin jätän nämä systemaattiset Alfanze-sarjat tulisille ja rohkeille neroille ja jään itse tottelevaiseksi kemian isäin pojaksi. Mutta koska olin nuoruudessani onnekas saadessani osoittaa potaskan tarpeen lasitehtaissa metsien suojelemiseksi, koska uskoin flogistoniin, voin mukavasti liittyä vanhuudessani kapinallisiin flogistonteoriaa vastaan — ​​rauhallisessa vanhuudessani. Epsom-suolan vitriolihappo yhdistää olennaisen ilman hiilijauheeseen tehokkaan lämmön avulla ja erottuu siten perusmateriaalistaan. Nyt minulla on edelleen toive, että voisin tehdä elämäni syksystä mukavampaa hyödyllisten löytöjen kautta.

Lopuksi katson velvollisuudekseni lisätä tähän yli kolmekymmentä vuotta sitten tehtyyn löytöön käytännön kuvauksen.

Vuonna 1766 minulla oli Irkutskissa erittäin hyvä tilaisuus suorittaa edellä mainitut lasinvalmistuskokeet Anginskin (Arginskin) Epsom-suoloilla, jotka eivät olleet kaukana Baikalista, ja toistin ne Brgusinskin ja Selenginskin suoloilla (från Bargusinsk & Selenginsk). Sitten huomasin, että edellä mainittu Okotskilainen suola (Okotsk), jota tuotiin Pietariin toisella Kamtšatkan tutkimusmatkalla keräämieni harvinaisuuksien kanssa ja annettiin kuuluisalle (J.G.) Modelle. tutkittavaksi. Niin, se oli samaa Anginskin suolaa, josta viimeksi asessori Kratsch valmisti mitä parhainta antiflogistista,, ei kuumennettua,  suolaa lääketieteellisen korkeakoulun tilauksesta.  

Niin rikas kuin Siperia onkin suolan suhteen Volgasta Aldaniin, tämä Okhotskin vuorten yläpuolella sijaitseva mineraaliaines on köyhää, lukuun ottamatta järvivedestä valmistettua suolaa.

Tämä uusi lasinvalmistusmateriaali oli käyttämättömänä kokonaiset kahdeksantoista vuotta, ei siksi, että olisin pitänyt sitä salassa, vaan koska kukaan ei halunnut tietää siitä. Jopa huomasin, että jo tästä aiheesta kertomista kuunneltiin kärsimättömästi ja haukotellen; eikä kuunneltu sitä loppuun asti. Usein on helpompi uskoa mukaviin satuihin kuin tärkeisiin keksintöihin.  

Vuonna 1781 Shilkinin lasitehtaalla Nertsinkin maakunnassa käytin potaskan sijasta puhdasta kivennäislipeäsuolaa, jota otettiin Sagan Nor-järvestä (Tsagan-Nor) lähellä Doroninskin kaupunkia ja ilman hiilipölyä, koska tätä kristallin muotoista suolakidettä saadaan ilman pienintäkään hapon lisäämistä, kuten sitä, jota löysin Ptitschen kirkkokylästä lähellä Slobode Kurtamisch-jokea Ural-vuorten joen varrella, ja joka on muuttanut piidioksidin lasiksi ilman mitään toimenpidettä.

Sitten vuosi 1784 oli ratkaiseva vuosi  Epsom-suolan käyttöönotolle; tänä vuonna minä ja herra Baranow* rakensimme yhdessä Talzinskin lasitehtaan Talza-joen varrelle, neljäkymmentä virstaa Irkutskin yläpuolella, lähellä Angaraa, jossa lasin sulattamiseen hiekasta ja kvartsista käytetään vain Epsom- tai Glauber-suolaa (Gudshir), joka tuotiin Angasta, Bargusinasta ja Selenginskasta.

*) Alexander Andrewitsch Baranow, kargapolilainen kauppias ja vapaan talousyhdistyksen jäsen, on ollut vuodesta 1790 alkaen Koillis-Amerikan rannoilla ja viereisillä saarilla, missä hän ei kiitettävän tietotaitonsa mukaan jätä meitä tekemättä havaintoja.

Tässä harmaassa autiomaassa, jossa olen joskus viettänyt mitä miellyttävimpiä hetkiä erilaisten luonnon ilmiöiden keskellä ja oppinut yksinäisen elämän arvon, on lasitehtaani ollut yksitoista vuotta lähes keskeytymättömästi toiminnassa. Tämä tehdas on Irkutskin, Jakutskin ja Okhotskin läänissä ainoa, joka valmistaa niitä kauniita lasiesineitä.

Jos nyt sitten tarkastellaan niitä lähes lukemattomia järviä, soita, laaksoja ja tasankoja, jotka sisältävät Epsom-suolaa ja vastaavia paikkoja, joita matkustavat akateemikot ovat kertoneet olevan lähes kaikilla Venäjän valtakunnan alueilla, ja erityisesti Volgan alemmilla alueilla Don ja Dnjepr, niin siellä on lukemattomia moskamääriä tätä mineraalia ilman venäläisiä, joten minulla on vain toive, että suolakauppiaamme, jotka suhtautuvat kylmäverisesti metsien hävittämiseen, omaksuvat isänmaallisia asenteita ja luovat uutta. Nämä suolat muodostavat ainutlaatuisen Venäjän keisarikunnan kauppahaaran, joka voi toimittaa tätä hyödyllistä tuotetta sekä ulkomaille, joissa merenrannoilla kasvava sooda ei riitä aiotun suolan saamiseksi, että myös lasitehtaallemme, joka on olemassa metsien käytön kautta.

Mineraalisuoloilla sulatetun lasin eduista kasvilipeäsuoloista valmistettuun verrattuna kerron myöhemmin kyllä lisää.

Käännös: Juhani Heiska

Pallas P. S.: Neue nordische Beiträge VII  (17??) 439-447.

 Von Einführung des mineralischen Laugensalzesanstatt der Potasche auf den Glasfabriken

                                Eine Entdeckung von Hrn. Hofrath Laxman

Kaum hatte Marggraf das Dasein [= existens] des mineralischen Laugensalz ewiesen, kaum hatte Model dasselbe in den Ochotschichen, Persischen und einigen Sibierischen Salzen entdeckt, kaum hatten einige Mineralogen angefangen, es in ihre Systeme einzuführen, als ich fast zu gleicher Zeit Gelegenheit hatte, duch verschidene über die besondere Wirksahmkeit der Holzkohlen angestellteVersuche mich zu überzeugen, dass diese mit der Witriolseure die grösseste Verwandschafte haben; und ich fand zu meiner grossen Zufriedenheit, das die gross gepülverten oder zu Staub gestossenenn Holzkohlen die Witriolseure aus allen mir bekannten durch die Natur in Sibirien hervorgebrachten Salzen scheiden.

Unter vielen neuen Eigenschaftendieses von der Witriolseure gereinigten und sichtbar dargestellten mineralischen Laugensalzes ist seine in Glas verwandelnde Kraft der grössten Aufmerksamkeit würdich. Diese Erscheinung hat mir unter anderen besonders darum höchst wictig geschienen, weil sie erstens eine neue Epoche für die Glasfabriken macht, da dieses Salz die Stelle der Potasche vertreten und dadurch zu der so nöthigen Scohnung der Wälder beitrageb kann; zweitens aber darum, weil zu jener Zeit die Naturforscher schwerlich glauben wollten, dass sich im Mineralreiche ein mit Laugensalze übereinstemmender Körper befände; und Endlich, weil die geschicktesten Chemisten der Pariser Akademie als eine mathematische Wahrheit  behaupten, alle Salze , die in ihren Bestandtheiten Witriolseure enthielten, wären zur Verfertigung des Salzes untauglich.

Ich will hier nicht von der Wirkung der Holzkohlen reden, die man an trockenen der freien Luftausgesezten Kohlen bemerkt hat, noch von den Wirkungen, die sie an verschiedenen flüssigen Körpern zeigen, sondern nur kürzlich von von ihrer Wirkung auf die Sibierischen Salze im Feurer handeln, welche man den Chimisten Wirkungen  durchs Feuer nennt. Eben so wenig will ich mich hier auf  eine Ehrklärung der durch die Wirkung des Feuers in den Bestandtheilen sowohl der zu Pulver geriebenen Kohle, als der Salze selbst verursachten Veränderungen, und warum man solche Erscheinungen an ihnen bemerket,  einlassen; sondern nur in der Kürze beschrieben, unter welchen Umständen diese Materien zur Hervorbringung jener Erscheinungen am geschicktesten sind; das heisst, auf welche Weise man die der Verfertigung des Glases hinderliche Witriolseure mit Hülfe des brennenden Kohlenpulvers aus erwähnten salzen schieden, abtrethen, das Laugensalz davon reinigen und es geschikt machen könne, die Kieselerden in Glas zu verwandeln.

Folgende zwei Versuche sind sehr einfach und liefern zu dieser neuen Wahrheit einen unwiederschprechlichen Beweis:

1) Ich nahm vier Pude des mineralischen Salzes, das unter den Nahmen Glauber Bitter∙Laxier∙Sibierisches Salz bekannt ist, bei den Mungalischen Völkerschasten aber Gudschir heisst. Diese Kristallförmige Materie setzte ich an die freie Luft und liess sie zerfallen. Nach verlauf von zwei Wochenhatte sie sich der zueBildung der kristallförmigen Gestalt nöthigen Feuchtigkeit entledigt, in ein sehr feines weisses Pulver verwandelt und die Hälfte am Wichte verloren. Dieses zarte Pulver vermischte ich mit vier Pfund aus gewöhnlichen Fichtenkohlen gemachtem Kohlenpuver, doch ist auch jede andere Kohle, aus was für Holze auch gebrannt sein mag, zu diesem Endzwecke tauglich. Nach dem ich alles dies unter einander gemengt, schüttete ich es in einen glühenden Schmelzofen, und sogleichfieng dieses Chemisch an, häufige Funken auszusprühen und es verbreitete ein fauerlicher leicht nach Swevelleber riechender Geruch. Ich unterhielt die Glut einige Stunden, und rührte es eimal um. Als sich aber keine Funken mehr zeigten, nahm ich alles Salz aus dem Ofen, welches nun alle Eigenschaften der Soda oder eines reinen mineralischen Laugensalzes zeigte. Nach dem es mit vier Pud Sand gut gemischt und zum zweitenmahl einige Stunden geglüh worden; und mit kleingestossenem und dareingestreueten Quarze gab es ein weisses Glas so durchsichtig wie Wasser.

2) Zwei Pud an der offenen Luft gestandenen, daduech der zu Bildung der Kristallen erforderlichen Feuhtigkeit beraubten und in einen sehr feinen Staub zerfallenen Bittersalzes, vier Pfund Kohlenstaubund vier Pud geglühten feinesn Sandes mischte ich untereiander , und schüttelte es, ohne es vorher erhizt zu haben, bei kleinen Portionen oder Schaufelweise in den glühenden Glasschmelzofen. Dieses Gemische schmolz in der gewöhnlichen Zeit zu einem sehr reinen aber vollkommen undurchsichtligen dem besten schwarzenJapanischen oder Chinesischen Lak gleichenden Glase.

Aus diesen Versuchen erhellet, dass ich aus einerlei Materien, durch gleiche Behandlung, nur durch verschiedene Dosenzwei verschiedene Arten Glas bekommen habe, nähmlich ein sehr durchsichtiges und ein völlig undurchsichtiges.

Zu diesen Versuchen gerbrauchte ich im Jahr 1764 Bittersalz, das aus den bei den Quellen des Flusses Barnaul befindlichen Bittersalzseen genommen und damals von Hrn. Brandt für die Kronsapotheken gereinigt worden war. Ausser dem Vorrathe zum Arznengebrauch, fand ich noch eine nicht geringe Menge von jenem Salz bei der Smejofskichen Grube, velches man zuweilen den Arbeispferden giebt.

Damahls dachte ich mit der ganzen chimischen Gemeine nur an den Brennstoff. Die fette Säure des Osnabrückischen Meiers schien vielen eine Thorheit und Blaksche elastische Luft ein  Uergerniss zu sein. Ohngedachtet schon Marggraf aus dem Flusspath eine Glaszerfressende Säure geschieden hat; so haben doch die neuern Chimisten bei der Luftsäure mit ziemlicher Undankbarkeit von diesen Versuchen geschwiegen, von der übrigen pneumatischen Chimie nichts gewusst, und sich bis zum Unglauben darüber gewundert, dass einige Erze zur Zeit des Röstens ungeachtet des Brennens und der Verdunstung des Schwefels und Arseniks um den fünften Theil an ihrem Gewichte zugenommen haben.

Bei dem ersten Versuche habe ich bemrkt, dass die Natur nach Gesetzen einer bewundernswürdigen Verwandschaft handelt; der einzündete Brennstof bei diesem Chemische vereinigte sich mit der Witriolsaure des Bittersalzes und bildete ein Schwefeligtes Wesen, und ein Theil des Laugensalzes von der Säure entbunden verinigte sich mit der Kieselerde und verwandelte sie in Glas.

Bei dem zweiten Versuche, dünkt mich, hat die schleunige Gluth in dem Glassmelzhafen die Salzseure durch einen Theil des Phlogiston hinausgetrieben, den grössten und färbenden Theil desselben aber zurückgelassen, um dem  Glase die vollkommenste Undurchsichtigkeit, eine ungewöhnnliche und grosse Schmelzbarkeit und eine glänzdnde Schwärze mitzutheilen.

Ich halte mich für sehr glücklich und zufrieden, dass es mir durch diese einfachen Versuche gelungen ist, eine neue und wichtige Epoche für die Glasschelzkunst zu entdecken, und werde,  wie oben gesagt, nicht spitzfindich dieUrsachen zu ergründen suchen, welche diese sonderbaren Erscheinungen hervorbebracht haben. Da wir sehr wenig in die Geheimnisse der Natur eindringen können, so überlasse ich diese systematischen Alfanzereihen den feurigen und kühnen Genies, und bleibe selbst ein gehorsahme Sohn der Väter der Chimie. Da ich aber in meiner Jugend dei meinem glauben an das Phlogiston das Glück gehabt habe, zur Schonung der Wälder die Unnöthigkeit der Potasche zu den Glasfabriken zu erweisen, so könnte ich meinem kühlern Alter sehr bequemund gelassen mit den Empörern gegen das Phlogiston einstimmen, dass die Vitriolsäure  des Bittersalzes ihre Lebensluft vermittelst der wirkenden Hitze  mit dem Kohlenpulver vereiniget, und sich auf solche Art von ihrem Grunstof scheidet. Nun bleibt mir noch der Wunsch übrig, den Herbst meines Lebens durch nützliche Entdeckungen angenehmer machen zu können.

 Endtlich halte ich es noch für Pflicht, die umständlichere praktische Beschreibung dieser schon  vor mehr als dreissich Jahren gemachten Entdeckung hinzufügen.

Im Jahre 1766 hatte ich zu Irkutsk eine sehr bequeme Gelegenheit, eerwähnte Versuche in der Glasmacherkunst mit Anginskischem [Arginsk-] nicht weit vom Baikal gekommenen Bittersalze vorzunehmen, und ich wiederholte sie mit Brgusinskischem und Selenginskischem Salze [från Bargusinsk & Selenginsk]. Da habe ich gefunden, dass obenerwähntes Okotskisches Saltz [Okotsk], welches mit anern durch die zweite Kamtschatische Expedition gesammelten Seltenheiten nach St. Petersburg gebracht und dem berühmten [J.G.] Model zur Untersuchung gegeben worden, eben dasselbe Anginskische gewesen sei, aus welchem in  den  neuesten Zeiten Hr. Assessor Kratsch auf Befehl des medicinischen Collegiums das beste antiphlogistische Salz gereignit hat. *)

*) So reich Sibirien an Salz ist, von der Wolga an bis zum Aldan, so arm ist es an diesem mineralischen Körper im Ochotskischen Kreise über dem Gebirge, das aus dem Seewasser gemachte Salz ausgenommen.

Diese neue Glasmachende Materie ist ganze achtzehn Jahre hindurch ungebraucht geblieben, nicht aus der Ursache, dass ich sie etwan geheim gehalten hätte, sondern vielmehr darum, weil niemand davon Kenntniss nehmen wollte. Wenigstens habe ich bemerkt, dass man die blosse  Erzählung von diesem Gegenstande mit Ungeduld und Gähnen angehörte; und niemand wollte sich sofiel Geduld nehmen, sie nur bis zu Ende anzuhören. Ein Loos, welches alle wichtige Entdeckungen im Vergleich mit entgegengesetsten angenehmen Märchen gemein haben.

Im Jahre 1781 brachte ich auf der Schilkinschen Glashütte in der Nertsinkische Provinz anstatt der Potasche das reine mineralische Laugensalz, welches aus dem See Sagan∙Nor [Tsagan-Nor] nicht weit von demStädtchen Doroninsk genommen wurde, ohne Zusats von Kohlenstaub  in Gebrauch; da dieses kristallförmige Salz ohne die geringste beigemischte Säure gewonnen wird, gleich dem, das ich  bei dem Kirchdorfe Ptitsche unweit der Slobode Kurtamisch am Flusse des Uralschen Gebirges findet, und ohne alle Zubereitung Kieselerde in Glas verwandelt hat.

Endlich war das Jahr 1784 das entscheidende Jahr der Einführung des mineralischen Bittersalzes; denn in diesem Jahr errichte erichtete ich mit dem Hrn.Baranof *) in Gesellschaft die Talzinskische Glashütte am Flusse Talza, vierzig Werste über Irkutsk, nicht weit von der Angara, wo zum Glasschmelzen aus Sand und Quarz einzig unter allein Bitter- oder Glaubersalz (Gudschir) welches aus Anga,  Bargusina und Selenginska geholt war, gebraucht wurde.

*) Alexander Andrewitsch Baranow ein, Kargapolischer Kaufman und Mitglied der freien ökonomischen Gesellshaft, befindet sich seit 1790 auf den nordostlichen Amerikanischen Ufern und den dabei liegenden Inseln, wo er nach seinen lobenswürdigen Kentnissen nicht unterlässt, Beobachtungen zu machen.

In dieser gräulichen Wüste, wo ich bei verschiedenen Unruhen zuweilen die angenehmsten Stunden  verlebt und den Werth eines einsamen Lebens schässen gelärnt habe, steht meine Glashütte in elf Jahre beinahe ununterbrochener Thätigkeit. Diese Hütte ist nur die einzige  in den Provizen Irkutsk, Jakutsk und Ochotsk, die sich daraus mit schönen Glaswaaren versehen.

Wenn man nun fast unzählbare Menge Seen, Moräste,  Thäler und Ebenen in Betrachtung zieht, welche Bittersalz enthalten, und  dergleichen Oerter die gereisteten Akademiker fast in allen Gegenden des Russischen Reichs entdckt und beschrieben haben, besonders aber die in den unteren Gegenden der Wolga, des Don und des Dnepr befindlichen unzählbaren Schässe dieses ohne allen Russen da liegenden Minerals, so bleibt mir nur der Wunsch übrich, dass unsere Potaschhändler, die die Ausrottung der Wälder mit kalten Blute ansehen, patriotische Gesinnungen annehmen, aus diesen nur dem Russischen Reiche eigenen Salzen einen neuen Handelszweig machen und mit dieser nüsslichen Waare nicht nur die auswärtigen Länder, fürwelche die an den Seefern wachsende Soda zur Erlangung gedachten Salzes nicht hinreichend ist, sonder auch unsere nur durch Berrichtug der Wälder bestehende Glashütten hinlässlich versorgen möchten.

Von dem Vorzuge des mit mineralischen Salze geschmolzenen Glases vor dem aus dem Laugensalze desPflantreichs verfertigen, werde ich das Nötige ein andermal mitteheilen.